"Lontoossa taas sain viime syksynä kommentin antropologian professori Daniel Milleriltä, jonka mukaan en ole ollut “aito antropologi”, sillä en ole tavannut haastateltaviani kasvotusten tai jakanut heidän elämäänsä perinteisen antropologin tavoin. “Have you even cried once? You can’t know the person, if you haven’t cried with them”, hän totesi kriittisenä. “Voi kun tietäisitkin”, vastasin näin suomeksi käännettynä. Olen itkenyt satoja tunteja, olen ollut murtunut ja lohduton, olen tuntenut olevani tunkeilija ja tungetteleva, röyhkeä ja ajattelematon, avutonkin sen kaiken murheen keskellä, jota haastateltavani ovat minulle kertoneet tai näyttäneet aineistoissaan."
Anna Haverinen kirjoittaa erittäin hyvässä "Bits in the Space"-blogissaan tutkijan tunteista ja tutkimuksen aiheuttamista tunnekokemuksista. Haverisella on tähän varmasti poikkeuksellisenkin paljon näkemystä, hän nimittäin tutkii kuolemaa ja siihen liittyviä rituaaleja digitaalisissa ympäristöissä. Näin typistetysti, tutkimuksethan ovat usein aiheiltaankin heikosti muutamaan sanaan tiivistettävissä.
Käykää ihmeessä lukemassa tuo uusin teksti, Ihmisiä vain. Se on hyvä muistutus siitä, miten kulttuurintutkimus on aina ihmisyksilön läsnäolon vaativaa toimintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti